The blues is a feeling, kirjoitti musiikkitutkija Paul Oliver aikoinaan ja se tunne löytyi Kalottjazzin bluesillasta.
Läheskään joka vuosi en ole käynyt, mutta minua Haaparanta ei ole koskaan pettänyt, eikä järjestäjääkään, sillä aina Blues Night on ollut festivaalin varmin kortti yleisömäärän suhteen.
Yksi hyvän ilmapiirin luojista tapahtumaan on ollut vuosikymmeniä Haparanda Teaterförening. Tämä oli viimeinen yhdistyksen junailema Kalottjazz & Blues-konsertti, joten kiitokset energisille naisille Tertusta Pioihin!
Lappilaisen bluesin ylpeyden Slim Butlerin alias Jarmo Puhakan trio oli saanut vieraakseen jenkkilaulaja Andrew Blackin. Ensikosketus häneen saatiin Slimin kolmen vuoden takaisella palkitulla esikoislevyllä Inner Blues, joten oli hienoa kuulla albumin biisejä vihdoin livenä. Butlerin kynäilemät biisit eivät häviä yhtään illan aikana kuulluille bluesklassikoille, eikä ehdoton levyn suosikkini, letkeän soljuva Jimmie Vaughan-tyylinen Got to move pettänyt livenäkään. Se oli nykybluesia parhaimmillaan. Butlerin kitara ja Andrewn ääni oli pettämätön yhdistelmä ja sen myös yleisö palkitsi runsailla suosionosoituksilla.
Vaikka Slimin trio oli ehtinyt treenata Blackin kanssa vasta pari päivää, niin yhteispeli toimi ensikeikaksi yllättävän hyvin. Tällä hetkellä Black on purkittamassa Pauli Ruuskasen studiossa Rovaniemellä lauluosuuksia Slimin kakkoslevylle Bad Intention, jonka rovaniemeläiskitaristi lupasi haaparantalaisyleisölle lokakuussa.
Festivaaliväelle tuntemattoman Andrewn upea ääni tuli täytenä yllätyksenä ja viimeistään tulkinta tutusta Elvis-hitistä In the ghetto sai porukan kehräämään ja kysymään, miksi pääesiintyjä oli saanut aloittajan osan. Toinen yleisön räjäyttäjä oli Good day for the blues.
Blackillä on astetta vahvempi soulbluesääni kuin Robert Crayllä. Hän ei kuitenkaan alleviivaa niin tuhdisti sanottavaansa kuin esimerkiksi B.B. King, taikka Buddy Guy. Se selvisi, kun hän tulkitsi klassikon Five long years. Perusbluesia paremmin hänen äänensä pääsi kuitenkin oikeuksiinsa sielukkaassa Woman cross the river-esityksessä, jossa tuli esiin pehmeitä, Marvin Gaye-sävyjä, mutta samalla hän toi mieleen myös Kalottjazz & Bluesin kaikkien aikojen merkittävimmän bluesvieraan Little Miltonin.
Yhtyeen setin huipennus, oli Robert Johnsonin Crossroads, joka soitettiin Cream-hengessä. Kokenut rytmiryhmä Hannu Lehtomaa- Mikko Silander pääsi tykittämään tyylillä, jota olisi pitempäänkin kuunnellut, eivätkä kunnon soolotkaan olisi pahaa tehneet.
Eero Raittinen & Jarkka Rissanen
Sympaattinen bluesmestari Eero Raittinen oli liikkeellä kisälli ja oppipojat-pohjalta. Hän osaa arvostaa ammattitaitoa ja settinsä alkajaisiksi, hän pyysikin aploodit edelliselle kokoonpanolle.
Eeron laulumuistissa on lukematon määrä biisejä. Nyt hän oli Jarkka Rissasen ja Pop & Jazz Konservatorio Lappian opettaja Markus Raikaslehdon kanssa koonnut mielenkiintoisen ohjelman, jossa oli jokaiselle jotakin; poppia, bluesia, rokkia ja rytmibluesia.
Loppuvuodesta ilmestyvälle Eeron ja 9-miehisen Eldis-bändin levylle toivoisi Haaparannan setistä ainakin Eric Bibbin Don’t let nobody drag your spirit down- ja Geraint Watkinsin Soldier of love-laulut, sillä sen verran vakuuttavaa laulujälkeä Raittinen takoi.
Kuultiin myös Bob Dylania ja John Mayall & the Bluesbreakersiä 1960-luvulta, mutta aivan huikea oli Eeron veto Tobacco roadista. Aivan eri pohjalta rakennettu kuin esimerkiksi Animalsin popversio. Eeron laulussa eli blues. Siinä oli eläytymistä, syvyyttä, ja vuosien tuomaa esitysvarmuutta.
Virginia
Kahden karismaattisen laulajan jälkeen Virginia Pihlbladjäi Skybenders-bändinsä kanssa valitettavasti loppukevennykseksi. Soittajien välinen vuoropuhelu sujui, muttei kaikista ole Janis Jopliniksi, vaikka haluaisi. Aikaa on kuitenkin nuorella ruotsittarella kypsyä ja kehittyä. Yhtye sopi kuitenkin mainiosti illan päätteeksi tanssikansan villitsijäksi. Cover-valinnat olivat tuttuja, mutta jäin miettimään, kuinka monta ikimuistoisempaa versiota muistan Fever-klassikosta ja niitä oli aika monta.
Kriitikot, kansa, nuoret ja vanhat ovat antaneet vihdoin Pepe Willbergille sen arvon, minkä hän ansaitsee.
Ainahan Pepeä on arvostettu hyvänä laulajana, mutta nyt kaikki sanovat sen myös ääneen.
Hän esiintyi eilen Alatornion kirkossa Kalottjazz & Bluesin Night Music–konsertissa yhdessä Petri Laaksosen ja säestäjä Olli Ahvenlahden kanssa ja paikalla oli lähes 700 kuulijaa.
Pepeä on kyllä huomioitu pitkin matkaa yli viisikymmenvuotisen laulajan uran aikana, viime vuosinakin on ollut Iskelmä–Finlandia–palkintoa ja Mestarit Areenalla–turneeta, jotka ovat pitäneet hänet esillä, mutta jotain on jäänyt puuttumaan. Viime vuonna se vihdoin tuli, se viimeinen silaus, Saimaa–levytyksellä. Kaikki osaset loksahtivat kohdalleen ja tuli täysosuma, josta hänet palkittiin tämän vuoden alussa kolmella Emma–pystillä.
Alatornion kirkon konsertille oli annettu otsikko Lauluja Valoiseen Yöhön. Ennen esitystä aurinko tulikin sopivasti esiin pilvien takaa ja valo voitti.
Vaikka Olli Ahvenlahden uruilla soittama aloitus Duke Ellingtonin In a sentimental mood viittasi jazziin, sen koommin tyylin kanssa ei flirttailtu. Ihmiset olivat tulleet kuuntelemaan aivan jotain muuta, lähinnä tuttua suomalaista iskelmä– ja kansanlauluperinnettä ja sitä saatiinkin plus paljon laulettua runoa.
Pepe & Petri
Pepe oli selkeästi Laaksosta ”päätä pidempi”. Ennen konserttiin lähtöä kuuntelin Willbergin 14 rakastettua kansanlaulua–kokoelmaa 17 vuoden takaa ja siltä löytyy muun muassa Kaj Chydeniuksen Sinua sinua rakastan. Samainen klassikko kuultiin nyt kirkossa ja täytyy sanoa, että tulkinta oli kuin eri planeetalta. Pepe sai monen silmän kostumaan. Syvältä kosketti myös Henrik-Otto Donnerin Raja, joka löytyy Pepen toiselta, Saimaa–levyn ohella, keskeiseltä albumilta Niin Vähän On Aikaa (1972).
Toivottavasti Pepe levyttää uudelleen näitä lauluja, sillä hänen äänensä on tosi timmissä kunnossa!
Vähemmän tunnettuakin runonlaulantaa Pepeltä kuultiin. Olli Ahvenlahden säveltämät tekstit Timo K. Mukalta Ei pure pakkanen rakkaan suuta ja Tommy Tabermannilta Niitty. Ne osoittivat, että Willberg saa soimaan runon kuin runon, mutta kaikista ei kasva ikivihreitä.
Petri Laaksosen bravuuri oli ilman muuta Täällä Pohjantähden alla. Hänen mahtipontinen, dramaattinenkin esitystapansa pääsi oikeuksiinsa myös hänen säveltämissään runoissa Älä elämää pelkää ja Kuka taitavi lempeä vastustaa, jotka ovat Kaarlo Sarkian ja Eino Leinon kirjoittamia. Hän säesti niissä itseäään pianolla.
Duona Pepen ja Petrin äänet soivat parhaiten yhteen tutuissa lauluissa Myrskyluodon Maija ja Anna kaikkien kukkien kukkia, mutta ei sovi unohtaa myöskään toista ylimääräistä Ave Mariaa. Sen herrat vetivät lennosta. Kun kansa alkoi poistua laiskasti ensimmäisen ylimääräisen jälkeen kirkosta Olli Ahvenlahti huutaa: ”Porukalla ei taidakkaan olla kiire saunan lämmittämiseen?” Sen jälkeen illan päätteeksi kuultiin vielä hieno versio Ave Mariasta.
Tässä valokuvaaja VeePee Salmen mainio video–otos eilisestä Kalottjazzin Blues Nightin pääesiintyjästä Andrew Blackistä & Slim Butler Triosta Haaparannalta.
Suomen kiertueen eka keikalla Andrew ja Slim hakivat vielä roolituksiaan, mutta ainakin kuulijalle, heidän settinsä kyllä kelpasi. Heti ensimmäisen biisin jälkeen atlantalainen soulblueslaulaja Andrew Black sai eräänkin takaani kommentoimaan ”Ei paha!” ja siirtymään lavan edustalle tsekkaamaan, voiko ”valkoinen” mies kuulostaa noin mustalta.
Eero Raittinen
Good day for the blues–biisi keräsi ehdottomasti illan parhaat aploodit ja Slimin kappaleilla ja osuneilla klassikkovalinnoilla, porukka piti mielenkiinnon yllä koko setin ajan, samoin kuin Suomibluesin ikihonka Eero Raittinen bändeineen.
Vaikka yhtyeiden blues teki hyvää niin sielulle kuin ruumiillekin ja sai tanssin ystävät parketille, suorin kutsu tuli viehkeältä Virginialta. Skybenders–yhtyeensä kanssa hän tarjoili viihteellisempää rootsia, kannat kattoon–meininkiä, mikä sopikin hyvin illan päätteeksi.
Ps. Perusteellisempi Blues Night–raportti myöhemmin.
Suomalaisen rock-musiikin eittämätön legenda Remu Aaltonen lähtee mittavalle Roadrunner-albumia juhlistavalle kiertueelle.
Remu and His All Stars –kokoonpano juhlistaa Roadrunner-levyn 40-vuotista historiaa yhdeksässä konsertissa ympäri Suomen. Juhlakiertue käynnistyy 11. heinäkuuta Suonenjoen Mansikkakarnevaaleilta ja päättyy Kuopioon 3. lokakuuta.
– Roadrunner syntyi vuonna 1974, mutta se on yhä vaan kuin uudestisyntynyt beibi äitinsä sylissä, eikä vanhene eikä kuole koskaan.
Nyt saavat lavat täristä ja töristä ja yleisö onnesta vapista, kun vanhat gonat hyppäävät areenoille, Remu Aaltonen hypettää vuolaasti.
Hänen nimekkääseen All Stars –juhlakokoonpanoon kuuluvat: Dimitri Keiski (laulu & kitara), Jani Jalkanen (basso & laulu), Luumu Kaikkonen (kitara & laulu), Seppo Renström (piano) ja Sami Laakso(rummut).
Remu on kiistatta Hurriganesin sielu ja henki. Samalla Remu on elävä legenda ja Suomirockin perusjäärä. Nyt yleisölle tulee mahdollisuus nähdä ja kuulla Remua ja Roadrunneria vielä kerran kannesta kanteen.
Roadrunner oli Hurriganes-yhtyeen toinen albumi. Monet musiikkiarvostelijat pitävät sitä yhtenä maamme rockmusiikin merkittävimmistä pitkäsoitoista. Roadrunneria on myyty Suomessa kaiken kaikkiaan huimat 170 000 kappaletta. Levyltä löytyvät muun muassa klassiset biisit Get On, Tallahassee Lassie ja I Will Stay.
Roadrunner nousi suureen suosioon Suomessa, ja se oli samalla Hurriganesin ensimmäinen Ruotsissa julkaistu albumi. Lisäksi sen Cadillacin takapenkeillä istuvia bändin jäseniä esittävä kansikuva on valittu lukuisia kertoja Suomen parhaaksi levynkanneksi.
PS: Roadrunner-kuvauksista on löydetty ennen julkaisematon kuva Remusta 40 vuoden takaa. Kuvan on ottanut monia tähtiä kuvannut Risto Vuorimies. Kuva saa nyt juhlistaa kiertueen ulkoasua.
Kun Kalottjazz & Bluesin lauantain piknikki on Tornion Pikisaaressa soitettu ja laulettu alta pois, alkaa Öölifestivaalien (3. 4.7.) pystyttäminen popista, iskelmästä ja diskomusiikista pitäville.
– Öölifestien alue rakennetaan ja kalustetaan ajatuksella, että kaikki viihtyvät. Festivaalialue on suunniteltu niin, että toimintaa on sekä saaressa että mantereen puolella, jonne muun muassa karaokelaulajille rakennamme oman teltan ja terassin, johon on vapaa pääsy, festivaalipromoottori Markku Köngäs kertoo.
Pikisaaressa festivaalitilaa on 5.000 neliömetriä ja sissään saadaan ottaa maksimissaan 3500 ihmistä.
-Artistien näkyvyyteen panostetaan muun muassa screeneillä. Uutta on myös mahdollisuus uimiseen tapahtuman aikana. Luvassa on myös yllätyksiä, joista osan voi löytää vain sattumalta, Markku kertoo.
Öölifestivaalien anniskelualueilla palvelevat A-oikeuksin varustetut baarit, jotka tarjoavat laadukkaan juomavalikoiman.
OHJELMA-AIKATAULU:
PE 3.7.2015
KLO 18:00 ARTTU WISKARI
KLO 19:15 ROOPE SALMINEN
KLO 20:15 LAURA VOUTILAINEN
KLO 21:15 BONEY M
KLO 22:15 JUSTIMUS
KLO 23:15 TCT
KLO 0:15 PETRI NYGÅRD
KLO 1:15 SATIN CIRCUS
LA 4.7.2015
KLO 15:00 JUHA TAPIO
KLO 17:00 JARI SILLANPÄÄ
KLO 19:00 DANNY
KLO 21:00 PAULA KOIVUNIEMI
KLO 23:00 ELONKERJUU
Kaikki ennakkoliput tulee vaihtaa rannekkeeseen ennen sisääntuloporttia. Rannekkeen vaihto sekä lipunmyynti avoinna keskiviikkona 1.7. ja torstaina 2.7. klo 14.00 – 18.00 sekä festivaalipäivinä klo 14 alkaen.
Heroes-kappaleellaan Euroviisut voittanut ruotsalaistähti Måns Zelmerlöw esiintyy ensi lauantaina Western Farmilla Bodenissa, jonne on Torniosta matkaa noin 135 kilometriä.
Kaikille pohjoisen viisufaneille konsertti on must, sillä Måns nähdään tänä vuonna Suomessakin vain etelässä. Lokakuussa omilla Euroopan kiertueen keikoilla Turussa ja Helsingissä ja elokuussa Tomas Ledinin ”lämppärinä” Porvoossa ja Tammisaaressa.
Bodenin keikan suhteen, konsertin järjestäjä, oli pitkään palavilla hiilillä, sillä pelko oli suuri, että Euroopan metropolit vievät Månsin, mutta artisti piti päänsä. Sama juttuhan oli aikanaan Euroviisu-voittaja Lordin Tornion Umpitunnelin keikan suhteen, mutta rovaniemeläinen piti, minkä lupasi.
Månsin lämppärinä esiintyy kovan luokan amerikkalainen Stacie Collins, joka esittää leveään jenkkityyliin sekä honky-tonk-countrya, että verevää rockia ja bluesia. Hänen bändissään bassoa soittaa hänen aviopuolisonsa Al, joka muistetaan parhaiten yhtyeestä Jason & The Scorchers.
Näin ”oikean juhannuksen” kunniaksi vähän Poppia Väylän pyörtheistä II-kirjasta lainattua Aavasaksa-historiaa. Eero & Jussi and the Boys oli Aurinkovaaran juhannuksessa ensimmäinen bändi, joka toi juhlan viettoon nuorisomusiikin kansainvälisen tuulahduksen. Yhtyeessä soittivat silloin Paroni Paakkunainen saksofonia, Pekka Laitinen urkuja, Lasse Kvist bassoa ja Kurre Mattson rumpuja. Väkeä oli Pohjolan Sanomien mukaan 7000 (ja Lapin Kansan 10 000). Samanaikaisesti Tornionjoen toisella rannalla Matarengissä esiintyivät Little Joe Bonanzasta, Laila Kinnunen, the Shanes ja Lill Lindfors.
Jussi Raittinen muistelee:
” Olihan se Aavasaksan keikka varsin ikimuistoinen. Vettä satoi, eikä kuuluisaa keskiyön aurinkoa näkynyt. Keikka oli kuitenkin kovahintainen 3800 markkaa (ainakin saman verran euroja).
Sopimukseen kuului myös, että veljeni Eero piti pari yleisökilpailua ja juonsi tanssia edeltävän ohjelmaosuuden. Siihen sisältyi Raatikon perustajan Maria Wilskan tanssiryhmä, joka piti taiteellisen esityksen ja sehän passasi
yleistunnelmaan niin kuin nenä poskelle. Niiden joraaminen meinasi mennä ihan ketuille, kun tanssilattia lainehti vettä.
1967 soitimme ihan tavallista tanssimusiikkia suomeksi popin, soulin ja sen sellaisen ohessa,koko illan keikkojahan me noihin aikoihin pääasiassa teimme. Maalla soitettiin toki myös ohessa, tangoa. Paronihan vetäisi viululla tarvittaessa vaikka La Cumparsitan, tai Häävalssin pelimannityyliin! No problem.
Aavasaksan keikan saimme muuten Helsingin työvoimatoimiston muusikkovälityksen kautta, siis aivan suoraan, ilman mitään välikäsiä. Toimistoa hoiteli tuolloin erittäin tarmokas rouva Verna Seppälä. Mitään prossaa ei tietenkään valtion työvälitykselle tarvinnut maksaa. Järjestelmä toimi hyvin vielä 70-luvun alkuun asti, kunnes ohjelmatoimistot kaappasivat homman kokonaan itselleen.
Sitten vielä yksi juttu, jonka velipoika kuuli joskus vuosia sitten Äkäslompolossa. Juhlien varsinainen spiikkeri kuulutti yleisäänilaitteiden kautta: ”Ja aivan pian aloittaa tanssilavalla Eero ja Jussi and The Boys”,jolloin eräästä teltasta kömpi ulos nuorimies sopertaen kovaan ääneen: ”Minä olen!” En muista oliko kaverin nimi Eero Jussi vaiko Jussi Eero.”
The blues is a feeling, kirjoitti musiikkitutkija Paul Oliver aikoinaan ja se 
