SOLD OUT – LOPPUUNMYYTY! Tälläinen kyltti oli vastassamme Tampereen Tulliklubilla, kun astelimme kohti Wilko Johnson Bandin Suomen kiertueen viimeistä rastia. Myös aikaisemmat Helsingin ja Turun keikat olivat loppuunmyytyjä.
Tutut ja tuntemattomat halusivat näin osoittaa kuolemansairaalle Wilkolle, että hänestä ja hänen tekemästään musiikista pidetään edelleen täällä kylmässä pohjolassa. Tunne oli molemminpuolinen, sillä ah minkälaisen show`n Wilko meille tarjosi!
Mutta palataan ensin keikkaillan alkuun. Lämmittelijänä toimi Kathmandu Blues Band, jota pidetään ”suomibluesin superkokoonpanona”. Ja sitä se olikin! Bändin soitto ja ammattitaito tuli meikäliselle mukavana yllätyksenä. Oli hämmentävää seurata, kun soittajat vaihtoivat biisien välissä toistensa soittimia ja sen lisäksi jokainen vuorollaan myös lauloi ammattilaisen otteella. Voin suositella!
Klubi täyttyy nykyään harvoin ja oli mukava bongata yleisön joukosta lukuisia tuttuja kasvoja vuosien ja vuosikymmenten takaa. Ja osa näistä Dr Feelgood- ja Pirates-faneista on tullut myös henkkohtaisesti tutuiksi. Myös Wilkon kanssa tiemme ovat kohdanneet vuosien saatossa useamman kerran ja joskus mitä ihmeellisimmässä yhteyksissä…Kertaakaan Wilko ei ole odotuksia pettänyt, eikä niin käynyt viimeisellä kerrallakaan!
Wilko sai raivoisat suosionosoitukset saapuessaan lavalla. Jo ensi tahdeista alkaen oli selvää, että nyt mennään lujaa tänä iltana. Wilko esitteli keikan aikana kaikki tutuksi tulleet temppunsa aina maanisesta tuijotuksesta konekiväärikitarointiin. Basisti Norman Watt-Roy pumppasi erikoisella tyylillään rytmejä ilmaan rumpali Dylan Howen täydentäen keitosta jazzista! kumpuavalla soittotyylillään. Nämä kaikki ovat aikanaan soittaneet yhdessä Ian Duryn kanssa ja mainittakoon vielä porukan nuorimmaisesta Dylanista, että nimensä hän on saanut kuuluisan kaimansa mukaan ja isänsä on legendaarinen muun muassa yhtyeistä Yes ja Asia tuttu kitaristi Steve Howe.
Keikan aikana tarkkailin Wilkoa lähietäisyydellä, että miten mahdollisesti sairaus hänesssä näkyy. Tietynlainen haureus ehkä näkyi keikan alussa, mutta vauhtiin päästessään eroa entiseen ei huomannut. Wilko onkin todennut haastatteluissaan, että soittaessaan hän unohtaa sairautensa ja, että se on mitä parasta terapiaa. Ja niinpä Wilkon keikkakalenterissa on vieläkin lukuisia merkintöjä, vaikka miehen pitäisi olla kuollut lääkärien mukaan jo muutamia kuukausia sitten!
Keikka päättyi tunnelmalliseen Chuck Berryn Bye bye… John (Wilko on oikealta nimeltään John Wilkinson)ny Be Goodiin (luen parhaillaan C Berryn elämäkertaa ja sattumoisin keikalle lähdettäessä olin juuri kyseisen biisin syntyhistorian kohdalla).
Yleisö oli varmasti kokemaansa tyytyväinen ja Wilko nautti suosiostaan. Wilko onkin ollut ympäri maailmaa viimeisen vuoden aikana musalehtien etusivuilla ja hänestä on suurin piirtein tehty saman verran haastatteluja kuin koko 70-luvulla yhteensä. Wilko on saanut myös monia palkintoja ja arvostusta mm elämäntyöstään musiikin saralla. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan…
Wilkon elämään ja tuotantoon voi tutustua tuoreessa ”Looking Back At Me”– elämäkerta kirjasta. Live-kunnosta todisteena on joulun alla ilmestynyt ”Live At Koko 2013″ dvd. Mahdollisesti jo ensi kuussa julkaistaan jäähyväisalbumi, joka on tehty Who-solisti Roger Daltreyn kanssa.
Wilko-keikan antia lähdettiin purkamaan mukavalla joukolla läheiseen pubiin, jossa oli Jo Buddyn levyn julkistamiskeikka. Tutustumisen arvoisa musaa sekin!
Teksti & Kuvat: Esa Seppänen
Viimeksi Esa törmäsi Wilkoon maaliskuussa 2013 hänen kotikonnuillaan: https://vaylanpyorre.com/esa-seppanen-wilko-johnson-lives/