Bob Dylan ja Tom Petty
”I consider myself a poet first and a musician second. I live like a poet and I’ll die like a poet.”
Bob Dylanille, runoilijalle, rauhan miehelle, 1960-luvun protestiliikkeen lipunkantajalle, sukupolvensa poliittisen tietoisuuden herättäjälle, ihmisoikeuksien, sananvapauden, kansalaisten perusoikeuksien edistäjälle, on odotettu pitkään Nobelia.
Nyt se vihdoin tuli, muttei rauhan vaan kirjallisuuden Nobel, hänen lyrikoistaan. Toisen runonlaulajan Leonard Cohenin twitter-onnittelua lainaten: “Like pinning a medal on Mount Everest for being the highest mountain.”
50 vuotta sitten Dylanin ura katkesi moottoripyöräonnettomuuteen, jonka seurauksena hän oli poissa kuvioista puolitoista vuotta. Hän oli ehtinyt olla parrasvaloissa nelisen vuotta ja takana olivat klassikkoalbumit Bringing it all back home, Highway 61 Revisited ja Blonde On Blonde.
Dylan kuitenkin palasi rockmaailmaan, muttei halunnut olla enää sukupolvensa ääni. Hän sai kuulla ensi kertaa Juudas-huudot, kun hän vaihtoi akustisen kitaran rokkaavaan The Bandiin, muttei hän välittänyt. Dylan on itse sanonut: ”They can boo ’til the end of time…I know the music is more real than the boos.”
Henkilökohtaisesti kiinnostuin ensinnä protestilaulaja Dylanin teksteistä(joiden innoittamana kirjotin ekan pitkän lehtijuttuni) ja myöhemmin hänen musiikistaan, johon The Bandin jälkeen tuli mukaan muutakin roots-musaa; gospelia ja bluesia.
Itse näin Dylanin ensi kertaa livenä 1981 Tukholman Johanneshovissa, missä hän sai yhä kuulla Juudas-huutoja. ”Uskonnollisen herätyksen” kokenut Bob oli Slow train coming-levyn julkaisukiertueella.
Seuraava kerran kuulin Bobia kuusi vuotta myöhemmin Temples In Flames-kiertueen konsertissa Helsingissä, jossa hän rokkasi Tom Petty & the Heartbreakersin kanssa. Hän esitti enää vain kaksi uskonnollista laulua.
Aina Bob on ollut Like a rolling stone, joka on kameleonttimaisesti vaihtanut aihemaailmasta toiseen ja pitänyt näin musiikkinsa jännittävänä.
Esiintyjänä Dylan on ollut aina arvaamaton. Vaikka hänen laulunsa yhdistivät 1960-luvulla miljoonia Vietnam-mielenosoituksissa, henkilönä hän ei ole päästänyt lähelle, vaan on jäänyt mysteeriksi.
Hän kirjoitti ensimmäisen laulunsa 15-vuotiaana ja omisti sen Birgitte Bardotille, 18-vuotiaana hän nappasi runoilija Dylan Thomasilta taiteilijanimensä ja suunnisti esiintymään New Yorkin folkklubeihin, Greenwich Villageen, josta hänet keksittiin 1961 Columbia recordsille ja matka alkoi…