Alkukesästä torniolainen jazzlaulajatar Nina Mya kertoi, että hänellä on kovasti haluja esiintyä kotikaupungissaan. Tornion jazzväki ei ollut Ninan mukaan kuitenkaan kiinnostunut. Edellisestä kerrasta oli jo kolme vuotta ja eikähän näiltä seuduilta ponnistavia jazzesikuvia liene monta.
JazzRytmien Eila Kaarresalo-Kasari kertoo Ninan viimeisimmästä Where the heart is-konsertista Helsingin Black Boxissa hiukan jälkijättöisesti. Hän odottaa kirjoituksessaan New Yorkissa äänitetyn Our Time-levyn lisäksi muitakin ”Amerikan tuliaisia”.
”Tytöllä on faneja. Black Box oli täynnä viimeistä sijaa myöten. Bändissä soittivat Jukka Eskola, Pope Puolitaival, Henri Mäntylä, Jori Huhtala ja Tuomas Timonen.
Sävellykset olivat pääosin Ninan, jokunen standardi joukossa. Ensimmäiseksi kuultiin traditionaalinen gospel Wayfaring Stranger/ Shades of Blue, jossa Petri Puolitaival pääsi sooloilemaan reilun ja komean soolon.
Oikean jazzlaulajan tapaan Nina Mya antaa tilaa myös säestäjilleen, ammattinsa osaaville instrumentalisteille. Ninan scat lupasi, muttei päässyt aivan vauhtiin. Seurasi hänen sävellyksensä Illusion Eskolan sooloillessa. Varmaa jazzilmaisua sekä Ninalta että Jukalta.
Mongo Santamarian Afro Blue svengasi pianisti Henri Mäntylän vauhdittaessa mainiota sooloaan. Kaveri on kehittynyt huimasti sitten viime kuuleman ja Ninan scatkin osui naulan kantaan. Seurasi hidas balladi, johon laulaja kertoi saaneensa vaikutteita Wayne Shorterilta, jälleen soolot Mäntylällä ja Eskolalla. Ninan Good Night,jonka hän sävelsi synkeänä hetkenään New Yorkin illassa, oli omistettu vainajille. Biisi alkoi kaksin basson kera hieman epätavallisin intervallein. Liekö koti-ikävä käynyt mielessä?
Hancock/Maupinin Butterfly puolestaan heräsi iloiseen päivään ja pari Mya-Eskola lähtivät lentoon. Tämä biisi oli varmaan kuulunut jossain vaiheessa opinto-ohjelmaan, sillä parempiakin olisi löytynyt.
Gotta Be Freen laulaja oli omistanut pienelle pojalleen. A-osan beatversio matkasi Puolitaipaleen tahdissa, mutta B-osassa mentiin vinhaa 4/4 straight ahead-jazzia Mäntylän vetämänä.
Nina kertoi seuraavan kappaleensa Before the Dawn saaneen suosiota myös radiossa, missä ja milloin jäi epäselväksi. Viimeisen hitaan beatin The Heath esikuvana on ollut Cannonball Adderleyn souljazz.
Sibiksen konsertti oli Nina Myan A-tutkintokonsertti teemana oman tien löytäminen ja juurien tunnustaminen. Mietin mitä mausteita New York oli esitykseen mahdollisesti tuonut? Ylimääräisenä esitetty Aretha Franklinin tunnetuksi tekemä Dr. Feelgood antoi vihjeen. Se oli laulullisesti upea ja illan paras. Ehkä gospel/soul olisikin tyyli, jossa hänen kannattaisi kokeilla siipiään?
http://jazzrytmit.com/wp/yleinen/nina-myan-konsertti-musiikkitalossa/
Loppuunmyyty AC/DC-konsertti on tänään Hämeenlinnassa. 55 000 ihmistä, tuttu luku jostain suviseuroista. Yhtyeen suuruutta pohtii kolumnissaan Aftonbladetin Markus Larsson, joka kasvoi Kiirunassa:
” Minun lapsuudenystävälläni Antella oli isoveli, joka rakasti AC/DC:tä.
Minä ja Ante yritimme epätoivoisesti vakuuttaa hänelle, miksi meidän idolit ennen kaikkea Twister Sister ja Iron Maiden olivat parasta, mitä oli tapahtunut maailmassa Igloo-jääjäätelön jälkeen.
Meidät tyrmättiin päivittäin. ” AC/DC on paras, fuck the rest!” taottiin meidän päähän.
En vielä tänä päivänäkään jaa Anten isoveljen mielipidettä, että AC/DC on maailman paras bändi. Mutta yhtye oli ehdottomasti yksi niistä
Yhtye ei ole julkaissut kunnon albumia sitten vuoden 1980 Back in blackin, mutta yritys AC/DC rullaa edelleen.
AC/DC on jalostanut yhtä ideaansa valtavan menestyksekkäästi. Se on purkanut musiikin perusatomeihin, rakentanut oman juttunsa, joka on täydellisimmillään varhaisessa laulussa ”It’s a long way to the top (if you wanna rock ’n’ roll)”.
Tänään on myös helpompaa ymmärtää, miksi bändistä oli niin helppoa pitää ja miksi yhtye kuulosti niin pelottavilta nuorille korville. Ennen kaikkea, kun ajattelee, missä kasvoin, eristyneessä miehisessä kaivoskaupungissa, jossa napapiiri oli yhtä kaukana kuin Tukholma.
AC/DC oli pikkukaupungin pimeä puoli. Sen musiikki oli yksitoikkoisen vuorotyöarjen soundtrack.”
http://www.aftonbladet.se/nojesbladet/kronikorer/markuslarsson/article21137371.ab