PETER GREEN, 70 vuotta, onnittelut!

petergreenlevyt

Peter Green, sukupolvensa merkittävin brittiläinen blueskitaristi täyttää tänään 70 vuotta.  Hän nousi pinnalle aikana, jolloin kaikki parhaat kitaristit tunnisti heidän persoonallisesta soitostaan, päinvastoin kuin tänä päivänä.

Sitä kuvastaa hyvin arvostetun  musiikkilehti MOJOn vuoden 1996-listaus  Kaikkien Aikojen Parhaista Kitaristeista: 1. Jimi Hendrix 2. Steve Cropper 3. Peter Green 4. Keith Richards 5. Chuck Berry 6.Eric Clapton 7. Jimmy Page 8. T-Bone Walker 9.Neil Young 10. Richard Thompson. 

”1966 Peter Green kävi koesoitossa Peter B’s Loonersiin, bändiin, jossa olin mukana Peter Bardensin ja Dave Ambrosen kanssa. Hän asteli sisään tuuheissa pulisongeissaan ja kytki Les Paulinsa vahvistimeen ja alkoi soittaa. Kun hän oli poistunut, sanoin kuin idiootti. ”Hän ei soita kovin paljon.” Onneksi minun mielipiteeni ei paljon painanut. Peter Bardens sanoi: ” Mick, olet väärässä. Hän tulee olemaan yksi suurimmista kitaristeistamme.” Ajan myötä tajusin, että en ollut ymmärtänyt olennaista. Se oli hänen soundinsa. En ollut koskaan kuullut sellaista. Hän oli ” the master of less-is-more.

Näin rumpali Mick Fleetwood MOJO-lehdessä ensikohtaamisestaan Peter Greenin kanssa, jonka kanssa hän oli  vuotta myöhemmin perustamassa Fleetwood Maciä, mutta sitä ennen  Peter ehti ansaita kannuksensa  John Mayallin Bluesbreakersissä, ottamalla Eric Claptonin paikan ja soittamalla kaikkien sydämeen Hard Road-albumilla.

Peter Green`s Fleetwood Macin kaksi ensimmäistä albumia oli ehtaa bluesia ja kakkoskitaristi Jeremy Spencerin Elmore James-jäljitelmää, kunnes Greenin kynästä alkoi suoltua modernimpaakin materiaalia. Albatross, Man of the world, Oh well, Green Manalishi olivat singlehittejä, jotka takasivat, että vuonna 1969 Fleetwood Mac oli suositumpi kuin itse Beatles.

Peter Green veti Fleetwood Maciä vuodet 1967-1970, jonka jälkeen jätti yhtyeen. Nopea suosio oli ajanut hänet kriisiin. Hän oli rikas mies ja Bangladeshissä ihmiset näkivät nälkää. Mieli järkkyi ja huumeiden käyttö laukaisi skitsofrenian ja hän ehti tehdä vain yhden albumin End Of The Game.

”Peterin kanssa  hengailu oli äärimmäisen hauskaa, mutta sairaudesta johtuen näemme hänet traagisena persoonana.   Hän oli kuitenkin herkempi kuin osasimme kuvitella. Luulen, että Peterin menneisyydessä oli asioita piilossa, joiden  painoa hän ei jaksanut enää kantaa, Mick Fleetwood arvelee.

Peter Green kuitenkin toipui ja ensimmäinen comeback tapahtui vuonna 1979. Hän ei ollut soittanut viiteen vuoteen, kunnes tarttui studiossa ensin bassoon ja sitten kitaraan ja kuin lonkalta syntyi kappale Proud Pinto.

Mick Fleetwood yritti saada Peterin levyjätti Warnerin leipiin ja neuvotteli miljoonan dollarin diilin, mutta Peter meni pienelle PVK-merkille, jonka mainosmiehenä toimi hänen veljensä Mike.

Ilmestyi In The Skies-albumi, jonka kaikki biisit olivat Peterin kynästä. Nimiraidalla soolon soitti ”paras Green-jäljittelijä” Snowy White, mutta kautta levyn Green oli voimissaan, parhaassa iskussa muhevan melankolista laulua ja pehmeän aistikasta kitarointia sisältävässä  A Fool Now More-hiturissa ja Albatrossin pikkuveljessä Apostle.

Peterin hyvät ja huonot päivät vaihtelivat. Seuraavalle albumille syntyi vain nimilaulu Little Dreamer ja loput teki veli Mike, mutta Green klaarasi hyvin laulun ja soiton, oivana esimerkkinä siitä soulblues Loser two times. PVK-kauden kolmannen albumin kohokohta oli Last Train to San Antone, 18-minuuttinen luenta, joka tavoitteli Van Morrison- ja B.B.King-biisien henkisyyttä.

PVK-kauden levyissä oli paljon hyvää. Peter viihtyi parrasvaloissa viitisen vuotta kunnes palasi taas takaisin fantasian ja toden maailmaan. Ennen häipymistään, jamaikalaismuusikko Jeff Whittaker otti Greenin suojelukseensa. White Sky-albumilla hän vielä kuului, mutta Kolors- ja Legend-levyt olivat lähinnä Peter Greenin nimellä rahastamista.

Peter Greenin toinen tuleminen käynnistyi vuonna 1995 Gary Mooren tribuutilla Blues For Greeny. Peter oli myynyt Moorelle, jolle hän aikanaan hankki ensimmäisen levytysdiilin,  puoli-ilmaiseksi klassikkokitaransa 1959 Gibson Les Paul Standardin ja Gary kiitti lahjoittamalla levystä saamansa rojaltit mestarille, joka näin pystyi maksamaan kasaantuneita sairaalalaskujaan.

Seuraavana vuonna Peter Green oli jo tien päällä pitkäaikaisen ystävänsä, kitaristi Nigel Watsonin vetämän Splinter Groupin kanssa. Vuosina 1997–2003 tehtailtiin kymmenkunta levyä, joista mieleenjäävimmät olivat The Robert Johnson Songbook ja Hot Foot Powder, hienoine vieraineen: Hubert Sumlin, Buddy Guy, Honeyboy Edwards ja Otis Rush.

Vielä 2009-2010 Peter Green teki kiertueen Friends-kokoonpanon kanssa, jossa soitti muun muassa Geraint Watkins. Sen jälkeen hän on vetäytynyt viettämään eläkepäiviä, kalastelemaan ja soittelemaan vain läheistensä iloksi.