Posts Tagged “Blues”

Elokuun Lapin Listan ykkösen WRISTSHAKERSIN kone ei hyydy!

by Arto.

Wristshakers: Olli Pylkkänen (vas.), Hannu Lehtomaa, Jussi Nykänen, Mikko Koivula, ja Kepa Härkönen

” They are so hot, the Arctic freeze begins to melt.” (Otis Grand)

Rovaniemeläinen Wristshakers  soittaa rakkaudesta rhythm`n` bluesiin ja muuhun mustaan rytmimusiikkiin. Lapin Listan äänestäjiltä yhtyeen live-esitys Hipshake sai   viljalti vastakaikua eli reilusti enemmän ääniä kuin toiseksi tullut Lankojärven haitarivirtuoosi Harri Kuusijärven Koutus-yhtyeen Shelter tai kolmonen Up to you, jonka lauloi tulevaisuuden nimi Jonatan Lahti Ruotsin Mataringistä.

Suomen bluesväen tietoon Wristshakers tuli kunnolla 1990-luvun puolivälissä. Samalla kun Rovaniemestä tuli bluesin mekka, jossa vaikutti kaksi alan yhdistystä ja alkoi pyöriä Roots`N`River Blues-festivaali, yhtye sai pienen hitin  What it islaulustaan, joka valkattiin voimasoittoon Radio Mafian soittolistalle.

Siitä huolimatta Wristshakers on ollut aina enemmän livebändi kuin levyttävä yhtye  ja plakkarissa onkin vain yksi pitkäsoitto Can You Play This? vuodelta 1997 plus kaksi EP- & single-julkaisua.  Suomen lisäksi yhtye on keikkaillut muun muassa Ruotsissa, Norjassa, Venäjällä  ja Bosnia-Herzegovinassa.

Yhtyettä lainaten `kolmen soinnun ränttätänttä saatiin kukkimaan`, kun rytmibluesia  ja good old rock`n`rollia ryyditettiin  puhaltimilla ja  ja  loppusilauksen hommalle antoi  Pepe Petrasen soulahtava laulu.

Pepe vaikutti yhtyeessä 24 vuotta ja seitsemän vuotta sitten hänen saappaisiinsa hyppäsi laulaja-huuliharpisti Jussi Nykänen, joka on vienyt Wristshakersiä takaisin perusasioiden äärelle ja tuonut lisää energiaa. Tuorein jäsen on kitaristi Olli Pylkkänen. Muuten nykykokoonpanossa soittaa yhtyeen kolme perustajajäsentä Kepa Härkönen (kitara), Hannu Lehtomaa (basso) ja Mikko Koivula (rummut), jotka aloittivat Rust-nimellä neljäkymmentä vuotta sitten.

Kun tiukkailmeinen Nykänen puhaltaa harppuunsa ja  laulaa; ”Don’t move your head, Don’t move your hands, Don’t move your lips, Just shake your hips…”  ja taustalla  häntä ruoskii eteenpäin hieno bändi, rytmi  iskee auttamatta kuulijaa päästä varpaisiin. Moni muistaa Hipshake-kappaleen ainakin Rolling Stonesin esittämänä, mutta ehkä Wristshakersin  juureva boogietamppaus on lähempänä  Canned Heatiä.

Laulaja Jussi on tuttu punksukupolvelle bändistään  Greenhouse AC, joka julkaisi neljä albumia ja kiersi ahkerasti maailmaa. Mies sanoo, ettei blueskaan ollut yhtyeelle vierasta, tulokulma vain oli normaalia räväkämpi. –Wristshakersiin hänet pyysi basisti Hannu Lehtomaa.

– Oltiin juuri laitettu Hannun kanssa jäihin mainio Neil Young-projekti Harvesters ja hän tahtoi  minut mukaan.  Tuohon aikaan lauloin ja soitin myös kantria, swingiä ja maalaisbluesia Akustinen Kerho-yhtyeessä.

2000-luvulla Wristshakers on tehnyt   toistakymmentä  keikkaa vuodessa Oulu-Kemi-Roi-Pyhä-akselilla ja Nykänen vakuuttaa, että yhtye on tällä hetkellä paremmassa iskussa kuin aikoihin ja paljastaa, yllätys-yllätys,  että pitkäsoittokin on tekeillä.

-Talven jälkeen pitäisi homma olla jo hyvällä tolalla. Muutama oma biisi vielä puuttuu, mutta onneksi Hannun naapurista löytyi taitava juurikitaristi Pylkkänen, joka osaa tehdä myös biisejä, Nykänen iloitsee.

 

LAPIN LISTA TOP 5  elokuu 2020

  • WRISTSHAKERS: Hipshake (Korpirock 2019, Oulu)
  • HARRI KUUSIJÄRVI KOUTUS: Shelter
  • JONATAN LAHTI: Up to you (BD pop sessions)
  • TARJA YLITALO: Muistojen humppa
  • CATCAT: Chicabum 

 

                                                                                                                                                                                                                                     

Kommentti: PETER GREEN jätti Fleetwood Macin 50 vuotta sitten

by Arto.

NME

Vuoteen 1970 sisältyi monia surullisia uutisia. Beatles hajosi, Jimi Hendrix ja Janis Joplin kuolivat, mutta henkilökohtaisesti isoin kolaus oli, kun kitaristi, laulaja & lauluntekijä Peter Green jätti Fleetwood Macin.

Sen ymmärsi, että Peter kaipasi taiteellista vapautta. Olihan se näkynyt jo yhtyeen  julkaisuissa, Man of the world, Oh well ja Green Manalishi. Vaikka miehen sydämeen oli jäänyt soimaan blues, ne olivat riemukkaan erilaisia ja nerokkaita irtiottoja ja oli aika mennä eteenpäin.

Albatrossin menestyksen myötä rahaa oli alkanut tulla Greenille ikkunoista ja ovista ja hän sai toteutaa nuoren miehen unelmat, valkata parhaat päältä, nopeimmat autot, parhaat bileet ja niin edelleen.

Vaikka Peter oli ajanut itsensä sisään Bluesbreakersiin uhoamalla John Mayallille, että on parempi kitaristi kuin Eric Clapton, perusluonteeltaan hän oli ujo. Se näkyi Fleetwood Macissä, jossa hän jatkuvasti siirsi tähden viittaa, joka painoi, muille, ensin Jeremy Spencerille ja sitten Danny Kirwanille.

Musiikillisen vapauden lisäksi Greenin eron takaa  löytyi muitakin syitä. Hänen  skitsofrenia oli puhjennut huonojen LSD-trippien seurauksena ja hänen maailmansa joutui myllerrykseen, jota ei voinut enää kokonaan rempata. Hän lahjoitti omaisuuttaan kavereilleen, hyväntekeväisyyteen  ja manasi demonejaan Green Manalishissa, joka jäi hänen viimeiseksi palveluksekseen Fleetwood Macille.

Kun Greenin ensimmäinen sooloalbumi End Of The Game näki päivänvalon vuoden 1970 lopussa, hän oli eri mies. Intenssiivisyys ja kosketus kitaran kielille ja laulun ja kitaronnin yhteys ja tunteenpalo olivat poissa, mutta silti hänen musiikki oli kiehtovaa, acidjamia.

Pikkuhiljaa Green katosi kuvioista ja hänen kohtalo askarrutti. Henkilökohtaisesti ihmisen mieli alkoi kiinnostaa ja muutamaa vuotta myöhemmin ajauduin alalle. Silloin selvisi, minne Peter Greenin kuulu gentle touch hävisi. Huumeiden jälkeen Greenin useat sairaalareissut ja vahva psyykelääkitys vaikutti paitsi tunteisiin, myös fyysisesti muun muassa tuntoon sormenpäissä ja hidasti tietysi myös komennonantoa kitarakädelle.