Soli 1970-luvun loppua. Olin töissä Piteåssa. Siellä tuli kuunneltua Ruotsin radiosta Tonkraftia ja tutustuin ensi kertaa yhtyeeseen Norrlåtar.
Ihastelin sen versioita Suomessa tutuista vanhoista kansanlauluista, joista oli tyystin poissa meikäläisen kansanmusiikin Konsta Jylhä-mäinen poljento. Myöhemmin muusikkohaastatteluja tehdessä, ilmeni myös, että Kaustisella kuullessaan Kimmo Pohjonen ja Värttinän Sari Kaasinen, olivat myös saaneet kipinää Norrlåtarin kansanmusiikki-tatsista.
Ihastelin myös laulaja Hasse Alatalon hyvää suomen kieltä. Myöhemmin paljastuikin, että Hassen isä oli opiskellut Helsingissä ja hän piti huolen, että poikansa käytti varsinkin levyillä kirjakieltä.
Ruotsissa oli alettu etsimään musiikillisia juuria 1970-luvun alussa ja Hassekin ystävineen suunnisti laulunkeruumatkoille. Norrlåtar julkaisikin vuosina 1974-2004 kahdeksan albumia ja kuului koko ajan Ruotsin kansalliseen kärkeen.
Norrlåtarin kautta tutustuin muihinkin luulajalaisen Manifest-levy-yhtiön artisteihin. Tietenkin Piteåssa usein esiintyvä kukasjärveläisen Stefan Nilssonin progebändin Rekylin musiikki tuli tutuimmaksi, mutta myös toinen Norrlåtarin vanavedessä syntynyt kansanmusiikkiyhtye J.P. Nyströms Jällivaarasta kiinnosti. Sen yhdestä levystä kirjoitin jopa arvion Lapin Kansaan ja myöhemmin useammankin jutun suomalaiseen kansanmusiikkilehteen.
Lyhyen Ruotsi-visiitin jälkeen palasin Suomeen ja tuli halu etsiä omia juuria, mutta samalla myös tutustua tarkemmin omaan kotiseutuun. Löysin äitini puolelta Antti Mikkelinpoika Keksin ja hänen tulvarunonsa ja yritin etsiä museoista jotain, mitä Kohkoisen Erkki eli Erik Wahlberg ei ollut löytänyt. Isäni puolelta taas törmäsin Inarissa hänen isänsä Juho Fritiofin kultakelloon, joka kuului eräälle saamelaissuvulle. Oma nimi löytyi myös Morottajan sukukirjasta, mutta muuten tutkimus jäi hiukan kesken.
Saamelaismusiikkiin olin tutustunut jo paljon aiemmin Nils-Aslak Valkeapään kautta, mutta kun world music-aalto iski ja muut lähtivät Afrikkaan, minä sukelsin syvemmälle saamelaismusiikkiin. Jossain vaiheessa suolsin tekstiä siinä määrin, että minua pyydettiin jopa esitelmöimään Rovaniemen kirjastoon.
1990-luvulla aloin kiinnostua enemmän ja enemmän musiikkielämästä Tornion Väylän molemmin puolin. Torniolaisena Haaparanta oli tietysti tuttu, mutta J.P.Nyströmsin keikka Kengiksessä, oli sytyttäjä. Yhtye oli levyttänyt pätkän Keksin tulvalaulua ruotsiksi ja oikeassa ympäristössä esitettynä se jäi ikuisesti mieleen.
Joiku on tärkeä osa saamelaisten identiteettiä. Torvald Pääjärven Ei se kannatte-laulu oli noussut ruotsintornionlaaksolaisten kansallislauluksi ja aloin miettiä, voisiko musiikki olla myös heille voima.
Torvaldista tuli STR-T-yhdistyksen puheenjohtaja Kukkolaforssenilla 1997 ja kävin hänen innostamana kokouksessa. Siellä oli puheita ja paljon laulua: Laulu Torniolle, Taitaa tulla, Kaakkuri, Kulkurin valssi, Voi saateri senthään ja Kuppari.
Olin kirjoittanut heän Met-Aviisi-lehteen laajan jutun Keksin tulvalaulusta ja nyt aloin kirjoittaa siihen musiikista enemmänkin, kun kukaan heikäläinen sitä ei tehnyt.
Kävin myös Ruotsin puolen konserteissa ja ihastelin aina, paitsi että melskattiin duurissa, kerrottiin välissä hauskoja juttuja. Kun Mikael Niemen Vittula-kirja sitten ilmestyi, sanainen arkku avautui vielä enemmän.
Muistan kerran Pajalasta kotiin ajaessa, kun olin kuullut useampaakin yhtyettä, oli tunne, että olisin ollut 60-luvulla jossain Tapio Rautavaaran vetämissä iltamissa; tuttuja kansan lauluja, mutta tarinat olivat vain paljon parempia. Tosin tänä päivänä esimerkiksi Jordin ja Raj-Raj Bandin ohjelmistossa omat kappaleet ovat jo enemmistössä.
Sittemmin Ruotsin puolelta olen kerännyt lauluja Väylän Pyörteen kokoelmalevyille ja nämä Musiikkiuutisetkin saivat alkunsa Pajalan radiossa, kun kaivattiin musiikkitiedotusta molemmin puolin Väylää.