Slim Butler alias Jarmo Puhakka (kuva: VeePee Salmi)
SLIMBUTLER: Bone Deep (Slimcuts 1004)
Slim Butler alias Jarmo Puhakka naulaa uuden Bone Deep-levyn tiukemmin nimiinsä kuin aiemmat albuminsa, Inner Blues (2012) , Bad Intention (2016) ja Big Freeze (2018).
Suurin ero Bone Deep-levyllä on se, että nyt Slim laulaa kaikki kappaleet itse. Ei enää jenkkivahvistuksia, Andrew Blackiä, Sugar Ray Norciaa tai Tad Robinsonia, ja mihinkä hän heitä tarvitsisikaan, kun hän vakuuttaa ja klaaraa homman yksinkin. Kolmella ensimmäisellä hänen ääntään kuultiin vain yhdessä Bad Intension-biisissä, vaikka keikoilla Slim kyllä laulaa.
Vuosikymmenessä Slim Butler on noussut Suomi-Bluesin eturiviin ja viimeisimmän Big Freeze-pitkäsoiton myötä hän on saanut laajenevassa määrin huomiota myös ulkomailla. Lisäksi hän on päässyt SlimCuts-bändeineen edustamaan Suomea niin Norjassa kuin USA:ssakin Blues Challenge-kisoissa, mikä on lisännyt median mielenkiintoa ja radiosoittoa maailmalla.
Bone Deep-albumilla Slim kunnioittaa perinteitä ja tarjoilee monipuolisen kattauksen itsetekemiä lauluja, joissa soi musta rytmimusiikki; blues, soul ja funk, mutta sulavasti hänen musiikissaan yhdistyvät myös rock ja country americanaksi, sillä jenkkien singer-songwriter-traditiokin on Slimille tuttua ja rakasta.
Komeasti Bone Deep aloitetaan wauwau-meiningillä. Ain`t no excuse on kumarrus sille suurimmalle, Jimi Hendrixille. Kitarat ilotulittavat revontulet tunturiin ja juhlat saadaan hienosti käyntiin. Kymmenen biisin joukossa ehdottomasti parasta antia on soulahtava How deep is the water. Kertakaikkiaan hienoa laulua. Myöskään Slimin hidas bluesluenta Blues done left me ei jätä kylmäksi. Hän tarinoi uskottavasti. Varsinainen ylläri levyllä on kuitenkin C`est la vie, jolla bandoneonia soittava Tatu Kantomaa vie ajatukset Argentiinan suuntaan, mutta tangosta ei ole kyse, vaan kevyesti keinahtelevasta lattarista, eikä silläkään Slim lyö kirvestä kiveen, vaan onnistuu.
Slim, Mikko & Harri
Bone Deepillä Slimin kädenpuristus on entistä lujempi. Albumi on parasta tähän asti, mitä mieheltä on kuultu. Lapin blueslähettiläs on enemmän kuin valmis maailmalle ja mikä bändi hänellä onkaan SlimCutsissa! Hyvä boogie välittyy ja komppi kulkee levy levyltä, aina paremmin ja paremmin. Sen takaavat, yksi tamperelainen basisti Mikko Löytty, joka tunnetaan niin sooloartistina kuin muun muassa Q- Stonesta, Remu & Hurriganesista ja SF-Bluesista ja Slimin lisäksi kaksi entistä rovaniemeläistä; kitaristi Harri Raudaskoski, joka muistetaan muun muassa Jarkko Helin & Crawfish Kingsin, Veli-Matti Järvenpään Tex-Mex Bandin ja Raudaskoski Twinsin riveistä ja rumpali Jartsa Karvonen, jonka soittoa ovat kuulleet kaikki suomalaiset. Mies kun on noin 5000 äänilevyraidan konkari ja kokemusta löytyy rockista ja jazzista aina kotimaisen populaarimusiikin suosituimpiin tähtiin.
Wristshakers: Olli Pylkkänen (vas.), Hannu Lehtomaa, Jussi Nykänen, Mikko Koivula, ja Kepa Härkönen
” They are so hot, the Arctic freeze begins to melt.” (Otis Grand)
Rovaniemeläinen Wristshakers soittaa rakkaudesta rhythm`n` bluesiin ja muuhun mustaan rytmimusiikkiin. Lapin Listan äänestäjiltä yhtyeen live-esitys Hipshake sai viljalti vastakaikua eli reilusti enemmän ääniä kuin toiseksi tullut Lankojärven haitarivirtuoosi Harri Kuusijärven Koutus-yhtyeen Shelter tai kolmonen Up to you, jonka lauloi tulevaisuuden nimi Jonatan Lahti Ruotsin Mataringistä.
Suomen bluesväen tietoon Wristshakers tuli kunnolla 1990-luvun puolivälissä. Samalla kun Rovaniemestä tuli bluesin mekka, jossa vaikutti kaksi alan yhdistystä ja alkoi pyöriä Roots`N`River Blues-festivaali, yhtye sai pienen hitin What it is–laulustaan, joka valkattiin voimasoittoon Radio Mafian soittolistalle.
Siitä huolimatta Wristshakers on ollut aina enemmän livebändi kuin levyttävä yhtye ja plakkarissa onkin vain yksi pitkäsoitto Can You Play This? vuodelta 1997 plus kaksi EP- & single-julkaisua. Suomen lisäksi yhtye on keikkaillut muun muassa Ruotsissa, Norjassa, Venäjällä ja Bosnia-Herzegovinassa.
Yhtyettä lainaten `kolmen soinnun ränttätänttä saatiin kukkimaan`, kun rytmibluesia ja good old rock`n`rollia ryyditettiin puhaltimilla ja ja loppusilauksen hommalle antoi Pepe Petrasen soulahtava laulu.
Pepe vaikutti yhtyeessä 24 vuotta ja seitsemän vuotta sitten hänen saappaisiinsa hyppäsi laulaja-huuliharpisti Jussi Nykänen, joka on vienyt Wristshakersiä takaisin perusasioiden äärelle ja tuonut lisää energiaa. Tuorein jäsen on kitaristi Olli Pylkkänen. Muuten nykykokoonpanossa soittaa yhtyeen kolme perustajajäsentä Kepa Härkönen (kitara), Hannu Lehtomaa (basso) ja Mikko Koivula (rummut), jotka aloittivat Rust-nimellä neljäkymmentä vuotta sitten.
Kun tiukkailmeinen Nykänen puhaltaa harppuunsa ja laulaa; ”Don’t move your head, Don’t move your hands, Don’t move your lips, Just shake your hips…” ja taustalla häntä ruoskii eteenpäin hieno bändi, rytmi iskee auttamatta kuulijaa päästä varpaisiin. Moni muistaa Hipshake-kappaleen ainakin Rolling Stonesin esittämänä, mutta ehkä Wristshakersin juureva boogietamppaus on lähempänä Canned Heatiä.
Laulaja Jussi on tuttu punksukupolvelle bändistään Greenhouse AC, joka julkaisi neljä albumia ja kiersi ahkerasti maailmaa. Mies sanoo, ettei blueskaan ollut yhtyeelle vierasta, tulokulma vain oli normaalia räväkämpi. –Wristshakersiin hänet pyysi basisti Hannu Lehtomaa.
– Oltiin juuri laitettu Hannun kanssa jäihin mainio Neil Young-projekti Harvesters ja hän tahtoi minut mukaan. Tuohon aikaan lauloin ja soitin myös kantria, swingiä ja maalaisbluesia Akustinen Kerho-yhtyeessä.
2000-luvulla Wristshakers on tehnyt toistakymmentä keikkaa vuodessa Oulu-Kemi-Roi-Pyhä-akselilla ja Nykänen vakuuttaa, että yhtye on tällä hetkellä paremmassa iskussa kuin aikoihin ja paljastaa, yllätys-yllätys, että pitkäsoittokin on tekeillä.
-Talven jälkeen pitäisi homma olla jo hyvällä tolalla. Muutama oma biisi vielä puuttuu, mutta onneksi Hannun naapurista löytyi taitava juurikitaristi Pylkkänen, joka osaa tehdä myös biisejä, Nykänen iloitsee.
Vuoteen 1970 sisältyi monia surullisia uutisia. Beatles hajosi, Jimi Hendrix ja Janis Joplin kuolivat, mutta henkilökohtaisesti isoin kolaus oli, kun kitaristi, laulaja & lauluntekijä Peter Green jätti Fleetwood Macin.
Sen ymmärsi, että Peter kaipasi taiteellista vapautta. Olihan se näkynyt jo yhtyeen julkaisuissa, Man of the world, Oh well ja Green Manalishi. Vaikka miehen sydämeen oli jäänyt soimaan blues, ne olivat riemukkaan erilaisia ja nerokkaita irtiottoja ja oli aika mennä eteenpäin.
Albatrossin menestyksen myötä rahaa oli alkanut tulla Greenille ikkunoista ja ovista ja hän sai toteutaa nuoren miehen unelmat, valkata parhaat päältä, nopeimmat autot, parhaat bileet ja niin edelleen.
Vaikka Peter oli ajanut itsensä sisään Bluesbreakersiin uhoamalla John Mayallille, että on parempi kitaristi kuin Eric Clapton, perusluonteeltaan hän oli ujo. Se näkyi Fleetwood Macissä, jossa hän jatkuvasti siirsi tähden viittaa, joka painoi, muille, ensin Jeremy Spencerille ja sitten Danny Kirwanille.
Musiikillisen vapauden lisäksi Greenin eron takaa löytyi muitakin syitä. Hänen skitsofrenia oli puhjennut huonojen LSD-trippien seurauksena ja hänen maailmansa joutui myllerrykseen, jota ei voinut enää kokonaan rempata. Hän lahjoitti omaisuuttaan kavereilleen, hyväntekeväisyyteen ja manasi demonejaan Green Manalishissa, joka jäi hänen viimeiseksi palveluksekseen Fleetwood Macille.
Kun Greenin ensimmäinen sooloalbumi End Of The Game näki päivänvalon vuoden 1970 lopussa, hän oli eri mies. Intenssiivisyys ja kosketus kitaran kielille ja laulun ja kitaronnin yhteys ja tunteenpalo olivat poissa, mutta silti hänen musiikki oli kiehtovaa, acidjamia.
Pikkuhiljaa Green katosi kuvioista ja hänen kohtalo askarrutti. Henkilökohtaisesti ihmisen mieli alkoi kiinnostaa ja muutamaa vuotta myöhemmin ajauduin alalle. Silloin selvisi, minne Peter Greenin kuulu gentle touch hävisi. Huumeiden jälkeen Greenin useat sairaalareissut ja vahva psyykelääkitys vaikutti paitsi tunteisiin, myös fyysisesti muun muassa tuntoon sormenpäissä ja hidasti tietysi myös komennonantoa kitarakädelle.
SLIM BUTLER: Bone Deep (Slimcuts 1004)
Vuoteen 1970 sisältyi monia surullisia uutisia. Beatles hajosi, Jimi Hendrix ja Janis Joplin kuolivat, mutta henkilökohtaisesti isoin kolaus oli, kun kitaristi, laulaja & lauluntekijä Peter Green jätti Fleetwood Macin.
Vaikka Peter oli ajanut itsensä sisään Bluesbreakersiin uhoamalla John Mayallille, että on parempi kitaristi kuin Eric Clapton, perusluonteeltaan hän oli ujo. Se näkyi Fleetwood Macissä, jossa hän jatkuvasti siirsi tähden viittaa, joka painoi, muille, ensin Jeremy Spencerille ja sitten Danny Kirwanille.